16.9.2001 by Marko Hursti
Kun sitten seuraava kevät koitti, kuulin tai luin jostakin, että Vessu puuhaa sukellusmatkaa Norjaan. Pyyhin enimmät kuolat suupielistäni ja syvällisen viiden sekunnin harkinnan jälkeen päätin, että on pakko päästä mukaan. Mistä sitä tietää, milloin seuraava tilaisuus koittaisi? Nämä ovat sellaisia asioita, joista voi ajatella että kyllähän sitä hyvin ehtii myöhempinäkin vuosina. Mutta jos ei kerkiäkään? Ei, nyt mennään eikä meinata.
Pidin varmana, että matkalle lähtijöitä olisi läjäpäin. Sen verran kehuja sukeltamisesta Norjassa oli vuoden aikana kantautunut korviini. Hieman yllättäen osallistujista oli kuitenkin pientä pulaa - alkuperäinen tavoite oli noin 10 - 12 henkeä ja matkaan lähti lopulta seitsemän sukeltajaa. Urheat (?) olivat Hannu, Tommi, Satu, Vessu, Kari, Jone ja allekirjoittanut. Jälkikäteen ajatellen oikein sopiva määrä. Jone oli käynyt Narvikissa pari vuotta aikaisemmin sukeltamassa ja valaisi meitä siitä mitä tuleman pitää.
Kai hetken oli harkittu sitäkin vaihtoehtoa, että mennään autolautalla Tukholmaan ja ajellaan sieltä pohjoiseen. Paras ratkaisu kuitenkin voitti: autojunalla yöllä Ouluun ja sieltä aamulla hyvin nukutun yön jälkeen ajaen Haaparannan ja Kiirunan kautta loput 600 kilometriä Narvikiin. Kaksi autoa riittää.
Autojen kantavuutta arvioidessa alkoi tavaran määrä mietityttää: henkilökohtaiset sukellus- ja majoitusvarusteet olivat 100 kilon hujakoilla henkeä kohti, kas kun tuollainen tuplakaksitoista-terässelkälevy-argon-dekonitrox-kanisterilamppu- yhdistelmä painaa omistajiensa mukaan lähes 60 kiloa. Varapullojakin oli syytä olla mukana - ikävä ajaa Norjaan ja todeta, että pulloventtiili vuotaa tai on muuten rikki. Kun sitten mukaan tulivat ne pienenpienet varastosäiliötkin, piti pari hätävarapulloksi harkittua 10/300:sta jättää suosiolla pois. Siinä alkoi Hannun DIR Chevykin jo hiukan kyykistyä.
Matkaan siis päästiin suunnitellussa aikataulussa. Hieman kyynisesti ajattelin etukäteen, että sen kerran kun pääsee tällaiselle matkalle, niin varmasti saa flunssan, poskiontelo- tai korvatulehduksen, teloo polvensa tai selkänsä tai hammastahna loppuu tai mikä nyt ylipäätään matkan voi pilata.
Mr. Murphy oli kuitenkin ilmeisesti vielä kesälomalla.
Valvomisen varalta olivat jotkut joukkueemme jäsenet suorittaneet tieteellistä tutkimustyötä ja törmänneet mullistavaan konseptiin nimeltä "kemiallinen uni". Vakuututtuaan kemiallisen unen erinomaisuudesta keräsivät he elimistöönsä kemikaaleja ravintolavaunussa kunnes se aamuyöllä suljettiin. Puheiden perusteella kemiallinen uni toimi erinomaisesti; itse katsoin parhaaksi jäädä odottamaan lisätutkimusten tuloksia koskien erityisesti kyseisen unen elvyttävää vaikutusta.
Ajomatka Oulusta Narvikiin oli arvioitu ruokailutaukoineen ja muine pysähtymisineen noin kymmenen tunnin mittaiseksi. Kymmenisen tuntia siihen menikin, ruuhkia ei ollut ja tiet olivat hyvässä kunnossa; nopeusrajoitukset olivat ruotsalaisittain 90 ja 110 kmh. Kerran Mr. Murphy muistutti olemassaolostaan, kun DIR Chevy merkitsi reviiriään käyttäen siihen muutaman litran automaattivaihteiston öljyä. Jokin tiiviste ilmeisesti vuoti ja kuinka ollakaan: aina kun autojen kanssa on ongelmia, sattuu olemaan lauantai tai sunnuntai ja korjaamot ovat kiinni. Bensa-asemat ovat tässä suhteessa yhtä toivottomia kuin Suomessa, niissä myydään vain elintarvikkeita ja polttoainetta. Henkilökunnalla ei ole autoista tuon taivaallista tajua, eikä edes huoltamoiden yhteystietoja. Automaattivaihteiston öljyä sentään oli - eräänkin jakeluaseman ostimme niistä tyhjäksi.
Käväisihän se mielessä, että tähänkö se matkanteko nyt tyssäsi. Varsinkin kun korjaamot aukeaisivat vasta vajaan kahden vuorokauden kuluttua, olisi aikataulu mennyt pahasti uusiksi ja fiilikset sen mukana.
Kävi kuitenkin ilmi, onneksi, että ajonopeuden pudottaminen tyrehdytti öljyvuodon. Maallikkodiagnoosi oli jonkun tiivisteen vuotaminen öljynpaineen noustessa vaihdelaatikossa. Pääasia oli, että auto pysyi ajokelpoisena ja matka jatkui.
Leirintäalueelta varatut kaksi mökkiä löytyivät ja ei kun kotiutumaan. Ensireaktio neljän hengen mökistä oli hieman hämmentynyt. Miten ihmeessä tänne mahtuu viikoksi? Huoli oli turha: viikon puolivälissä mökki alkoi tuntua jo hyvinkin kotoiselta.
Eipä aikaakaan, kun Narvik Wreck Diving:n edustaja saapui keskustelemaan tulevan viikon ohjelmasta. Kyseessä oli siis yritys, jolta olimme sukelluspaketin ostaneet. Alustavasti pakettiin oli sovittu kuuluvaksi kymmenen sukellusta ja pullojen täytöt. Viikon puolivälissä pidetään dekopäivä, se kasvattaa turvamarginaaleja.
Olimme yhtä mieltä siitä, että olisi hyvä testata varusteet ennen varsinaisia hylkysukelluksia: syntyi ajatus lähteä jonnekin vuonon rantaan paikkaan josta on hyvä laskeutua veteen. Sunnuntai-aamuna siis aloitetaan.
Kamat perinteisesti kasaan ja mökille tekemään ruokaa, syömään ja odottamaan iltapäivän sukellusta. Tämä sama rutiini täyttikin kaikki päivämme tästä viikoksi eteenpäin: aamulla herätys kello kahdeksan, aamiainen, kamat kasaan ja sukeltamaan. Sitten takaisin ruoanlaittoon, jotkut unikeot nukkuvat päiväunet ja taas lähdetään sukeltamaan. Illalla takaisin, jälleen tehdään ruokaa ja takki alkaakin olla sopivan tyhjä. Ja sama seuraavana päivänä...ja seuraavana...seitsemän nälkäistä ihmistä syö muuten aika paljon. Katkarapujakin, joita sai muuten ostaa suoraan kalastusalukselta, meni erään illan aikana pari kiloa.
Kohteille ajettiin kumiveneellä ja matka taittui muutamassa minuutissa. Varusteet puettiin räpylöitä lukuun ottamatta laiturilla ja räpylät sattuneesta syystä vasta veneessä. Kohteessa vene vain kiinni poijuun ja sukeltajat selkä edellä veteen. Merivesi oli muuten varsin raikasta, lämpötila pinnassa on 10-12 astetta, 25 metrissä 8-10 astetta ja syvemmällä 5 astetta.
Veneen kuljettaja, kai häntä jonkinlaiseksi sukellusvanhimmaksi voisi kutsua, kysyi aina ennen veteen menoa pisimmän sukellusajan. "One hour " oli vastaus ensimmäisenä päivänä. Seuraavana päivänä se oli jo "seventy minutes" ja tiistaina "One hour twenty minutes", jolloin hän kysyi "One hour twenty minutes!?" ja pudisteli naureskellen päätään ilmeisesti ajatellen että hulluja nuo suomalaiset. Näissä syvyyksissä nitroxista on hyötyä, jos haluaa pitkiä pohja-aikoja.
Heidkamp on pystyssä ja Schmitt lähes 90 asteen kulmassa oikealle kyljelleen kaatuneena. Peräosat puuttuivat molemmista, ainakin Schmitt katkesi kahden torpedon osumasta heti kahtia. Pohjassa oli vettä reilut 20 metriä, kuten lähes kaikissa kohteissa hävittäjä Herman Kunnea lukuun ottamatta. Kansiosat olivat noin 15 metrin syvyydessä. Huomioitavaa on että vuorovesi vaikuttaa syvyyslukemiin pari-kolme metriä! Näkyvyys oli 10-15 metrin luokkaa, välillä vedessä leijui sakkapilviä, joten näkyvyys ei ollut aivan yhtä hyvä kuin sunnuntaiaamuisella sukelluksella, mutta täysin riittävä silti. Olosuhteet olivat lähes samanlaiset kaikilla satama-alueella tapahtuvilla sukelluksillamme.
Norjalainen ei ole paljoa säälinyt saksalaisen miehittäjän terästä. Alukset olivat suhteellisen murjottuja, aseet oli poistettu ja mastot ja ehkä myös ylimmät kansirakennelmatkin on purettu tai räjäytetty, jottei niistä olisi vaaraa satamassa liikkuville aluksille. Kyllä niissä silti katsomista riitti, varsinkin tällaisen hävittäjän keula on kokemus, se on nimittäin todella kapea ja terävä kuin partaveitsi.
Anton Schmitt jäi sillä kertaa näkemättä, mutta toinen tilaisuus koitti myöhemmin viikolla. Vaikka alus onkin kyljellään, saa siitä melkeinpä paremman kuvan, yksi syy voi olla se, että pystysuorilla pinnoilla ei juurikaan ole kasvillisuutta tai eläimistöä, jolloin rakenteet erottuvat selkeämmin. Muun muassa torpedolavettien hammaskehät olivat näkyvissä. Pohjasta löytyi saappaita sekä saksalaisia lomakkeita, täysin valkoisia ja luettavia aivan kuin ne olisi upotettu sinne eilen. Olikohan joku käynyt penkomassa hylyn sisuksia? Oma saksankielen taito ei riittänyt, eikä kameraa ollut, joten lomakkeiden käyttötarkoitus jää mysteeriksi.
Alusten kylkeä pitkin sukeltaessa tuntui kuin olisi leijunut kerrostalon seinällä. Asetuin pariinkin otteeseen siten, että aluksen koko keula oli edessäni. Sitten peruutin kauemmaksi yrittäen jotenkin saada sen mahtumaan kokonaan näkökenttääni ja siten jotenkin ymmärtää sen mittasuhteita, mutta vaikeaa se oli. Ainakin Neuenfels-aluksesta näki uppoamisen syyn varsin mainiosti, vasemmassa kyljessä oli halkaisijaltaan 6-8 metrin mittainen pyöreä reikä, jonka torpedon taistelukärki oli räjähtäessään saanut aikaan. Reikää katsellessa tuli mieleen, että eipä ihme että upposi.
Näiden rahtialusten valtavat rahtikuilut tarjosivat turvallisen tavan päästä kurkkimaan laivan sisuksiin, joissa vesi usein oli varsin kirkasta. Ainakin ennen kuin joukkueen penetraattorisukeltajat olivat myllänneet niissä. Muutamaan otteeseen kumiveneessä istuessani kuuntelin sivusta tilitystä "...sitten siellä oli oviaukko, josta tuli sellainen mutapilvi että eipä ollut vaikea arvata kuka siellä oli melskaamassa..." asianosaisten hihitellessä vieressä. Tai: "...Jone näytti, että tuolta tulee sukeltajia. Mennään piiloon! Ja sitten me mentiin pylvään taakse makuulle ja sammutettiin valot...olisitte nähneet niiden ilmeet kun ne huomasivat meidät...!"
Rahtialuksilla sukellettiin parin päivän ajan, kunnes koitti keskiviikko joka oli etukäteen sovittu dekopäiväksi. Kyseisestä dekopäivästä muodostui sikäli erikoinen, että silloin porukka kävi tekemässä 50 metrin sukelluksen!
Veteenmenopaikka oli Narvikin pohjoispuolella olevan maantietunnelin pohjoispäässä olevan levähdyspaikan kohdalla. 20 metriin näkyvyys oli norjalaisittain välttävää: kymmenkunta metriä. 20-25 metrin kohdalla oli harppauskerros ja vesi muuttui hyvinkin raikkaaksi, noin 5-asteiseksi. Mutta vähät siitä, sillä näkymät saivat veren seisahtumaan. 25 metrissä alkoi pystysuora jyrkänne, joka jatkui useita kymmeniä metrejä alaspäin. On itse asiassa vaikea sanoa kuinka pitkälle, sillä 50 metrissä käyneet sanoivat sen jatkuneen samanlaisena niin pitkään kuin näkyvyyttä riitti. Narvikin museossa oli sattumoisin 40-luvulta oleva kartta, johon oli merkitty osapuilleen kyseiseen kohtaan syvyydeksi yli 200 metriä! Hups. Kallio oli tummaa kiveä ja täysin paljas merisiilejä lukuun ottamatta, joten tuntui kuin lentäisi vuoren rinteellä. Kukaan meistä ei osoittanut sen suurempaa halua lähteä uimaan mihinkään suuntaan; me vain leijuimme siinä ja ihastelimme maisemia. Voi rehellisesti sanoa, että ainakin Hurstin poika koki todellisen luontoelämyksen. Kun vielä 34 metrissä majaili 30-senttisin raajoin varustettu rapu, joka ainakin kuvien perusteella oli Muurmanskista levinnyt kuningasrapu, niin olihan siinä jo kokemuksia yhdelle sukellukselle.
Meidän jälkeemme oli sitten syväsukellusporukan vuoro. Siinä kuplia rannalta katsellessamme paikalle saapui norjalaisperhe, joka oli tullut viettämään kaunista kesäpäivää kalastaen. Heidän ilmeisesti paras kalapaikkansa vain sattui olemaan juuri siinä kohtaa mistä sukeltajien kuplat nousivat pintaan. Mahtoi heitä ottaa päähän: sen kerran kun päivä on kaunis ja pääsee kalaan, niin eivätkös tyypit ole tulleet 1200 kilometrin päästä Suomesta asti sukeltamaan juuri saman kymmenen neliömetrin alueelle missä heidän paras kalapaikkansa on! Tietysti vielä dekotkin tehtiin samassa kohdassa. Kyllä he sitten lopulta pääsivät heittelemään viehettään vaikka näyttivätkin välillä hieman kyllästyneiltä...
Keula oli yhtä rautaromua, sillä se on räjäytetty. Ilmeisesti paikalliset eivät ole juuri välittäneet vaalia muistoa miehityksestä, mikä ei sinänsä ole ihme. Kyseinen keulan romukasa tarjosi kuitenkin yllätyksen. Tommi sohi kiivaasti lampun valokiilalla jotakin, joka osoittautui nyrkinkokoiseksi ravuksi ja joka vilisti teräsromua pitkin. Kiersin ravun toiselle puolelle ja siellä se yllätys oli: ruostuneiden teräslevyjen suojassa meitä tarkkaili ihka elävä herra Hummeri. Enpä ollut sellaista ennen tavannut, mutta silti tunnistin sen hummeriksi, ei epäilystäkään. Kerta kaikkiaan komea otus. Saksensa se oli hukannut jonnekin, liekö vienyt ne teroitettavaksi. Siinähän meidän kelpasi tarkkailla sitä ja sen meitä. Lähdin hakemaan Vessua vähän matkan päästä ja viittilöin ottamaan kuvaa, Vessulla kun oli Nikonos V lainassa. Tulihan Vessu ja katseli hetken elukkaa, muttei ottanut kuvaa. No mikä nyt tuli? Eikö hummeri kelpaa kuvattavaksi? Olisihan se kuulemma kelvannut, mutta kun filmi oli loppu. Perinteinen.
Pinnalla veneen kuljettaja ihmetteli juttujamme hummerista ja kertoi että tähän vuodenaikaan ei hummereita pitäisi olla vuonon rannoilla ollenkaan. Kukaan ei kai ollut muistanut kertoa sitä herra Hummerille.
Lauantaina oli kohteena lentokoneen hylky. Tiedettiin vain, että saksalainen se oli, muuta ei ainakaan meille kerrottu. Sukellusfirman edustajat sanoivat, että ei siinä juuri mitään katsomista ole, se on nähty parissakymmenessä minuutissa. Eivätpä olleet odotukset kovin korkealla, mutta mitä vielä: ei se ollut mikään pikku hävittäjä, ensiarvio oli kevyt pommittaja tai yöhävittäjä. Sivuvakaajakin oli miehen korkuinen. Kone oli pääosin yli 20 metrin syvyydessä, eli näkyvyys oli taas mainio. Suhteellisen ehjäkin se oli, mitä nyt siivet olivat irti ja toinen niistä makasi hylyn päällä, mutta mainion yleiskuvan siitä sai. Oma toisen maailmansodan aikaisten lentokoneiden tuntemukseni on vähintäänkin hatara, joten tyydyin ensiarviooni koneen käyttötarkoituksesta. Olisihan sitä katsellut pidempäänkin ja olisi se ainakin minun mielestäni kahdenkin sukelluksen arvoinen ollut. Mutta pakko oli tulla pois, kun oli sovittu lyhyestä sukelluksesta ja toisellakin kohteella piti ehtiä käymään.
Kotona sitten Tommi oli löytänyt Internetistä jonkun linkin, josta kävi ilmi koneen tyyppi ja viime hetket. Se oli Dornier Do-26 lentovene ja se oli ollut ankkuroituna vuonon rantaan toisen samanlaisen koneen kanssa, kun brittiläinen Hurricane oli äkännyt ne ja ampunut upoksiin. Lastina oli muuten 76 mm IT-kranaatteja, joista yhden Vessu oli hylyn päällä nähnyt.
Pinnallakin sattui ja tapahtui, mutta kirjoittaja ei pikatuomioistuimen langettaman kuolemantuomion täytäntöönpanoa pelätessään rohkene mainita niistä enempää.
Paluumatkalla DIR Chevy ei merkinnyt reviiriään, Ouluun päästiin ajoissa ja junaan myös. Maanantai-aamuna 20.8. oltiin Helsingissä ja jotkut hurjat menivät heti suoraan töihin.
Reipasta sakkia.
Minä lähdin kotiin huuhtomaan suolamarinoidut varusteeni ja löhöämään sohvalle. Calling Elvis...